Olen hidas ajattelija. Ajatusteni välissä pitää olla paljon tyhjää tilaa, yksityisyyttä, yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Runo asuu väleissä, aikaan piilotetuissa tyhjiöissä, jotka avautuvat vain kun on riittävän kauan hiljaa. Tunnen, miten aivoni kihisevät, kun vaadin niitä tuottamaan aina vain lisää tekstiä, heräilen öisin säkeisiin, jotka katoavat ennen kuin saan rivit ylös. Tekstien ja niiden julkaisun väliin jää hyvin lyhyt haudutteluaika. Vähän kuin yrittäisi tehdä pataruokaa pikapaistamalla wokissa mureutumista vaativan lihan. Tämä on puhdas toteamus, huomio. Ei lainkaan valitus. Tunnustelen ruumiillani, miltä sadan runon vaatimus tuntuu. Se on paino ja paine, joka liikkuu minussa hengitykseni tahtiin.
(Kuva työhuoneeltani. Isoon ruutuun avaan kuvia, pienellä koneella kirjoitan. )
Pohdin alkukesästä, miten saisin kuvien ottohetken tunnelmasta kiinni nyt marraskuussa, kun tarkoitus on kirjoittaa kuviin runot. Kun kirjoitan, kirjoitan aina hiljaisuudessa. Työhuoneessani ei ole radio auki enkä kuuntele musiikkia. Seuranani ovat vain vanhan talon äänet, rasahdukset ja huokaukset, ja kissantassujen tömähdykset sekä satunnaiset naukaisut, kun kissat keskustelevat keskenään tai huomauttavat minulle, että olisi aika saada huomiota. Tällä kertaa päätin ottaa avukseni musiikin. Valitsin artistin ja kuuntelin samaa musiikkia pitkin kesää. Nyt kun laitan musiikin soimaan, valahdan välittömästi kuumanhikisiin kesäöihin.
Soitan musiikkia lujaa. Se avaa minussa väyliä. Se palauttaa tuoksuja ja tunteita ja tunnelmia. Muistan hellekesän kuumuuden tuoksun. Sen, miten kaikki tuoksut kiehuivat kesän kattilassa. Ihon, jota oli paljaana niin paljon kuin tilanne antoi myöten. Tuulen silityksen paljaalla iholla. Pienten kivien ratinan kengän alla. Kissan, joka käveli paljaiden reisien yli ja sillä oli kylmät pikkuruiset anturat kuin merenpohjasta nostetun simpukan helmet reisilläni. Mutta muistanko oikein?
Kaikki, mitä olen nähnyt ja kokenut, on ruumiissani. Muisti on tuntemista. Joku, joka olin kesällä, on tallentanut ruumiiseeni kuvia, jotta minä, joka olen nyt, voisin tutkia niitä. Onko minussa ja hetkessä, jota haluan muistaa, sama rytmi? Onnistunko siirtämään rytmin runoihin? Kirjoitan kokemuksistani. Kirjoitan ja koen kirjoituksen. Kirjoitan uudelleen koska kokemus törmää minuun: minä kirjoitan ja luen, syntyy kaiken aikaa uusi kokemus. Se, mitä tahdon sanoa, on jossakin minun ja runon välisellä törmäyskentällä. Tiedän enemmän nyt kuin tiesin kesällä. Mihin kohtaan tieto sijoittuu? Kesän kokemukset avautuvat, kun yhdistän niihin tätä hetkeä. Kuvittelen kesän tähän. Kirjoitan kuvitelmasta. Kesä on poissa. Nämä ajatukset tulevat hetkestä, joka on poissa mutta johon liitän tämän päivän arvoja. Muistan jonkun toisen minän ajatuksia. Tunnen ihollani, miten kuumasti aurinko poltti tuon toisen päälakea hänen istuessaan puutarhassa. Muistan ja unohdan ja muistan. Ei ole mitään unohdettavaa, ellei ensin muista. Tällainen hyrrä pyörii päässäni, kun aloitan päivää numero 12.
Tänään ajattelin kirjoittaa hiljaisuudessa, mutta kun sammutan musiikin, pääni soi kuin radio.