Tänään alkaa residenssini viimeinen viikko! Juuri tällä hetkellä tekstejä on kasassa 87 eli 13 runoa vielä puuttuu. Lähellä ollaan mutta vielä on matkaa.
Kuvat odottavat koneellani kymmenen kuvan sarjoissa. Ensin olin ajatellut sarjoittaa kuvat niiden ottopäivämäärien mukaiseen järjestykseen mutta lopulta se ei tuntunutkaan mielekkäältä. Ei ole väliä, otinko kuvan kesäkuun alussa vai heinäkuun lopussa. Ajan merkitys kasvoi vasta kesän kuvaamisen ja marraskuun kirjoittamisen välisessä hiljaisuudessa. Sarjoista olisi saattanut tulla aiheidensa ja värisävyjensä vuoksi sekavia, kuvasinhan eri vuorokaudenaikoina sekä ulkona että sisällä. Päädyin siihen, että annoin valittujen kuvien itse etsiä kaltaisensa. Näin syntyi 10 omannäköistään sarjaa, jossa kuvien kesken on sekä sopiva selkeys että jännite. Sarjat nimesin näin:
Scarlet Red
Shell Pink
Bottle Green
Magenta Pain(t)
Canary Yellow
Nude
Jam Red
Midnight Blue
Chinese Red
Dead Red
Houkutteleeko jokin sarja erityisesti nimensä perusteella?
Kun lopullisessa työssä julkaistaan 100 kuvaa, on selvä, että puhelimeni on täynnä myös sellaisia kuvia, jotka joudun hylkäämään. Kerron nyt jotakin niistä.
Alkukesän kuuma päivä. Näen jo kaukaa hattupäisen tytön tai naisen, jonka punaiset hiukset palavat ilmassa. Etäältä näyttää siltä, että hän kävelee paljain jaloin. Matkalaukku kädessä. Mistä hän on tulossa tai minne menossa? Selkäni takana torilla on italialaisia juustonmyyjiä, saippuoita, nahkalaukkuja, tiriseviä lättyjä. On niin lämmintä, että ilma väreilee ja tuoksut kieppuvat kuin sarjakuviin piirretyt valkoiset kiemurat ilmassa. Yritän nostaa kännykän kuvausasentoon niin, ettei punatukkainen huomaa. Hentoinen kesätuuli tarttuu hatun lieriin, painan kuvausnappia ja oikealta kuvaan ajaa nainen punaisella polkupyörällä. Kuvassa on ihana liike ja katukuvauksen onnistunut asetelma: punaisen värin toistuminen. Harmi vain, että kuva on neljäs sinä päivänä ottamani kuva. Päivän sääntö on: tänään julkaistavaksi kelpaa päivän viides kuva. Ei jatkoon siis. Kiroan ja nappaan ihan hyvän kuvan muutaman tunnin kuluttua mutta se ei ole tämä.
Annikin Runofestivaalilla Tampereella kuvaan rappusilla istuvan nuoren parin. En kirjoita nuorenparin, sillä heidän suhteensa laatu ei ole tiedossani, en tunne heitä. Ensin he keskustelevat mutta jäävät sitten vain katsomaan toisiaan, keskustelu jatkuu sanoitta. Tunnelma on tiivis, siinä on paljon kerroksia. Taustalla näkyvässä tiiliseinissä on myös kerroksellisuutta ja kaivan sitä vielä vähän enemmän näkyviin kuvanmuokkauksella. Miten paljon puhuva seinä! Tiilet limittäin, vähän kohoavina ja syvemmälle työntyvinä, lohkeamia ja sileitä kohtia, tummentumia, jotka eivät enää lähde pois. Kuin sanoja ihmisten välillä. Ehkä ihana kesäinen ilma ja runofestivaalit saavat minut niin hyvälle tuulelle, että haluan nähdä kesäillassa istuvan parin välillä romantiikkaa. Saattavathan he keskustella lähikaupan kauramaidon hinnannousustakin. Pidän kuvasta mutta sarja, johon se väriensä puolesta sopisi, täyttyy lopulta muista kuvista ja he putoavat takaisin omaan kesäiltaansa.
Ote kesän työpäiväkirjastani: "Otan paljon kauniita kuvia, jotka hylkään. Pohdin, etten osaa niiden kautta ohjata katsojaa oikeille raiteille, välittää tahtomaani viestiä. Minkälainen pysyvä merkitysydin kuvassa voi olla, että se olisi tulkittavissa samoin katsojasta riippumatta, jos kuitenkin ajatellaan, että kukin katsoo kuvaa eri tavalla, eri lähtökohdista? Minkälainen rooli valokuvalla on suhteessa todellisuuteen? Minä kuvaajana teen päätöksen, mitä ja miten todellisuutta kuvaan, mutta kuva ei välttämättä paljasta valintojani.
Kuvatessa teen tulkinnan todellisuudesta. Kuinka paljon heijastan kuvaan omia tunnetilojani? Millainen on kuvan kieli verrattuna runon kieleen? Onko kuvalla lainkaan kieltä - sellaisena kuin kielen ymmärrämme? Kuinka paljon kuvaan tallentuu tietoa, joka on enemmän tunne tai aavistus kuin selkeä havainto? Kuinka paljon sellaista, jota ei voi sanallistaa? Syntyykö kuvan merkitys kuvaushetkellä vai vasta kuvaa katsoessani?
Entä jos mitään pysyvää tulkintaa ei olekaan? Joka kerran, kun joku katsoo kuvaa (ensimmäisen kerran), kuva saa uuden tulkinnan. Kuva on muuttumaton mutta tulkinta muuttuu sekä katsojan, viitekehyksen, kulttuurisen ympäristön, kuvan nimeämisen että katsojan ja kuvan vuorovaikutuksen vuoksi: kuva puhuu. Katsoja ja kuva puhuvat vuorovaikutuksessa enkä minä ole enää osa sitä keskustelua."
Pieni ajatus edelliseen kesäpäiväkirjan merkintään nyt: Kuva, joka julkaistaan sanomalehdessä osana uutista, on eri kuva kuin jos se julkaistaan osana taideteosta. Valokuva tarvitsee ympärilleen merkitysympäristön, joka ohjaa kuvan tulkintaa. Kuvan nimeäminen nimellä tai runolla sitoo kuvan osaksi taidekenttää.
Kesällä luin Roland Barthesin (1915 – 1980, ranskalainen kirjallisuudentutkija ja semiootikko) ajatuksia denotaatiosta ja konnotaatiosta. Barthesin mukaan jokaisella kuvalla on ilmisisältö. Se tarkoittaa kuvan varsinaista sisältöä: sitä, mitä kuvassa on. Jos kuvassa on musta koira, se on musta koira. Konnotaatio muodostuu tulkinnan kautta, kun katsoja liittää kuvaan subjektiivisia tuntemuksiaan tai kulttuurisia arvojaan. Kuvan musta koira voi muuttua vaikkapa masennuksen kuvaksi.
Tässä postauksessa olevia kuvia ei siis nähdä lopullisessa työssä. Puhutteleeko jokin kuva? Mitä mielleyhtymiä se tuo tai millaisen runon sinä olisit siitä kirjoittanut?