Nyt on virtuaaliresidenssini seitsemäs päivä. Olen pysynyt aikataulussani hyvin, valmiita tekstejä on suunnitelmani mukainen määrä. Työhuoneeni on seilannut Tampereen ja Turun väliä, kun olen ollut esiintymässä Turun runoviikoilla. Matkustamisen paras puoli ovat hetket, kun ei ole enää täällä eikä vielä siellä vaan junassa jossakin kahden ulottuvuuden välillä, ikään kuin ei-maailmassa eikä kenenkään tavoitettavissa. Useat tekstini ovat syntyneet junissa.
Aloitin kuvaamisen ensimmäinen päivä kesäkuuta. Päätin toteuttaa projektin, vaikka sen tulevaisuudesta ei silloin ollut vielä varmuutta (residenssi varmistui vasta elokuun lopulla). Pidän epävarmuuden tunteesta. Siitä että olen tyhjän päällä. Jos projektillani olisi tässä vaiheessa ollut rahoitus ja tulevaisuus, se olisi tuntunut ostetulta työltä, olisin kuvannut, koska minulla olisi ollut velvollisuus ja vastuu. Kokeilin tällaista ajatusta. En ostanut sitä. Epävarmuus on raskasta. On riski lähteä toteuttamaan sellaisia visioita, jotka poikkeavat totutusta. Miksi en voisi vain kiltisti kirjoittaa seuraavaa runokokoelmaa tai romaania, miksi pitää kokeilla ja tehdä epäkaupallisia ratkaisuja? Siksi, että on pakko, siksi että mantra One Hundred Red Things alkoi soida päässäni eikä se loppuisi millään muulla keinoin, kun tekemällä ajatus todeksi, näkyväksi. Sitä on taide.
Ensimmäinen kuvani oli lähikuva apposelleen auenneesta tulppaanista. Sen katsojaa kohti roikkuva terälehti näytti laskusillalta. Sitä pitkin voisi kipitellä pieniä sitkeitä muurahaisia tulppaanin saliin ja tuuli nostaisi niiden jälkeen sillan takaisin linnan muureja vasten. Tulppaanin punainen väri oli niin punainen, että hohde oli muovimainen, epätodellinen.
Kuvasin eri kaupungeissa, usein julkisissa tiloissa. Aluksi kuvaaminen tuntui kiusalliselta. Miten kuvata huomaamattomasti? Saako kaupassa kuvata? Saako lasta, kerjäläistä, suutelevaa paria kuvata? Moni tilanne, josta olisin halunnut kuvan, oli ohi ennen kuin sain kaivettua puhelimen ja avattua kamerasovelluksen. Toisaalta puhelimen akku ei kestänyt jatkuvaa kuvausvalmiudessa oloa. Varsinaista kameraa en halunnut käyttää, sillä se olisi liian välinemäinen minun ja kohteen välissä.
Ymmärsin, että joudun tyytymään suhteellisen kaukaa otettuihin kuviin. On mahdotonta ottaa lähikuva salaa. Vai onko? Kesän aikana kehittelin kuvaamisesta pienen näytelmän. Olin ensin puhuvinani puhelimessa ja sitten nostin puhelimen kasvojeni eteen kohti kohdetta ja tein ilmeen, jolla sanoin, että mitä hittoa, puhelu katkesi, puhelin ei toimi. Naputin närkästyneen oloisena puhelimen ruutua ja olin aloittavinani puhelun uudelleen. Pienen näytelmäni ansiosta ja aikana sain napattua kuvia huomattavasti lähempää kuin aikaisemmin.
Pohdin, millaisilla punaisilla asioilla tulisi olemaan projektin kannalta merkitystä? Riittäisikö, että kuvan kohde olisi punainen vai pitäisikö kuvaan saada jotakin nyrjähtänyttä, poikkeavaa, hauskaa, erikoista? Mikä on oleellista: punaisen värin aiheuttama tunne (ilahtuminen, että jokin todella on nimenomaan punaista, lähes automaattinen arvioinnintarve: pidänkö tästä punaisen sävystä? kateus: mistä tuo on voinut löytää noin kauniin punaisen laukun?!, kaipaus: tuo punainen on lapsuuteni nallenpunainen, oivallus: minä ymmärrän tuota punaista, se tuntuu sydämessäni asti jne.) vai dokumentointi: nämä kaikki asiat olen nähnyt punaisena, nimenomaan punaisena? Saisinko kuvaan vangittua ajatuksen, joka kuvatessa heräsi? Miten muistaisin sen monen kuukauden jälkeen? Ajatukset olivat tuolloin vielä melkoisen jäsentymättömiä. Tarkasta työsuunnitelmastani huolimatta en oikein itsekkään ollut täysin varma, miten projekti etenisi.
Ensimmäisen viikon kuvasin innostuneena. Uutuudenviehätys. Projektin lumo. Hämmästys: voiko punaista todella olla näin paljon? Miten en ollut huomannut sitä aiemmin? Mihin tahansa menin, en koskaan ollut tilassa, jossa en nähnyt jotakin punaista. Oliko muita värejä yhtä paljon? Oliko kaikkialla myös vihreää?
Aluksi en tuntenut punaista. Vierastin sitä. Katsoin kaukaa. En halunnut mitään punaista kovin lähelle, ei mitään iholle. Punainen vaate olisi ollut, sallikaa laiha vertaus, todellakin punainen vaate, sillä en ole oikein koskaan innostunut värikkäistä väreistä. Luin punaisen värin historiaa. Tutkin värioppia. Pohdin, onko vaaleanpunainen punainen, missä menee raja? Sitten punainen alkoi kadota... mutta siitä kerron toisella kertaa.
Nyt olen junassa ja näen kauniisti niiaavan punaisen ladon, painan yhä tottumuksesta kännykkäkameran kuvausnappia mutta kuvaan piirtyy pelkkä musta metsänreuna, aurinko vierii linssiä karkuun suoraan junan keulan eteen ja jää säde säteeltä Pendolinon jyskeen alle.
