Kun katsot tätä ruutua, katsot tilaa, jossa olen. Olen kuukaudenkokoisessa huoneessa, olen sijassa ja olossa, joka siirtyy mukanani kirjastoihin, juniin ja kahviloihin tai aukeaa omaksi paikakseen työhuoneeni seinien sisällä. Olet tervetullut kylään! Minun tehtäväni tässä tilassa on ajatella punaista. Vaikka esineet ympäriltäni poistettaisiin, punainen ei lähde, minussa virtaa viisi litraa punaista verta, joka ihoni lävitse katsottuna näyttää siniseltä. Punainen. Ilo, viha, voima, rakkaus. Punainen. Synti, vallankumous, aggressiivisuus, vaara ja kuolema. Jos katsot ympärillesi, mikä on ensimmäinen punainen asia, jonka sinä näet?
Helmikuussa 2018 kävelin Helsingin keskustassa, olin eksynyt. Olin matkalla rautatieasemalle mutta käännyin väärään suuntaan. Tai ehkä suunta oli oikea, sillä eräällä kadulla keskellä jalkakäytävää nökötti punainen muoviämpäri. Ämpäri oli tyhjä. Ei ollut mitään viitteitä siitä, miksi se oli siinä ja mitä sillä kenties oli kuljetettu, jos mitään. Samalla hetkellä mieleeni nousi sanarimpsu One Hundred Red Things, en yhtään tiedä, miksi. Kävelin kohti junaani rallatellen tuota mielessäni.
Punainen ämpäri kadulla jäi mieleeni. Liitin siihen inhimillisiä ajatuksia: oliko se hylätty? Ottaisiko joku sen kotiinsa ja antaisi sille ämpärin merkityksen? Oliko sen punainen väri sattumanvarainen vai liittyikö siihen jokin tarina?
Myöhemmin keväällä aloin nähdä punaisia unia. 88% ihmisistä näkee unensa värillisenä mutta nyt punainen alkoi hallita unikuvastoani. Oli punaisia takkeja, autoja, sateenvarjoja. Tavallisia ja loogisia esineitä, ei esimerkiksi punaisia kissoja. Kuitenkin punainen väri tuntui unessa muita värejä voimakkaammalta ja erosi taustastaan. En ole koskaan erityisemmin pitänyt punaisesta. Jos on ollut valintatilanne punaisen ja sinisen kesken, olen valinnut sinisen.
Punaisen värin ajattelu sai minut huomaamaan yhä enemmän punaisia asioita ja esineitä kuin ne lisääntyisivät huomiosta. Kyltit, neonvalot, hälytysajoneuvot, tomaatit, tennarit ja postilaatikot. Päätin kuvata kolmen kuukauden aikana sata kuvaa, jotka kertoisivat, mihin pysähdyn, mitä katson, ja joissa kaikissa olisi ytimessä jotakin punaista. Saman tien sovin muutamasta säännöstä: kuvia ei saa lavastaa. Havainnoija ei aktiivisesti etsi vaan havainto pakottaa huomaamaan. Kuvien ei ole määrä olla kauniita, tarkkoja tai edustaa ammattimaista kuvaamista. Kuvia saa muokata kerran, heti kuvan ottamisen jälkeen vastaamaan tarkempaa yhteyttä tilanteen herättämän mielikuvan sekä tunteen ja kuvavirtaan tallentuneen kuvan välillä. Voisin keksiä myös rajoitteita: esimerkiksi että lopputulokseen hyväksytty kuva on kuvauspäivän viides kuva. Neljä ensimmäistä on hylättävä. Millaista olisi menetetty materiaali? Miten ympäristö tai minä itse muuttaisin punaista esinettä, jota katson? Mitä haluja tai tekoja punainen saisi aikaan? Kuinka Suomen lyhyt mutta muuntautuva kesä vaikuttaisi havaintoon? Tämän ajattelun myötä sanarimpsu, jota olin talvella hyräillyt, sai peräänsä lisämääreen: One Hundred Red Things In Summer 2018, ja tämä kaikki alkoi ämpäristä, punaisesta ämpäristä.
Siispä tervetuloa punaiseen huoneeseeni. Minulla on koneeni arkistoissa sata punaista kuvaa jaettuna kymmeneen nimettyyn sarjaan, joiden pohjalta alan nyt kirjoittaa sataa runoa. Aikaa on yksi kuukausi. Tehtävä tuntuu mahdottomalta ja kutkuttavalta. Kuukauden lopuksi kuvat ja residenssissä muodostuneet runot muuttuvat peliksi, jossa lukija voi etsiä runojen ja kuvien pareja. Työpäiväkirjassa kerron kuulumisiani, projektin etenemisestä sekä oletettavasti muuttuvasta suhteestani punaiseen väriin. Arvostan kovasti, jos haluat vierailla virtuaaliresidenssihuoneessani ja kommentoida projektia matkan varrella.
Kuvia olen ottanut mm. Tampereella, Hauholla, Helsingissä, Vaasassa, Lappeenrannassa, Tarttossa, Tallinnassa, Sastamalassa, Rantasalmella, Pärnussa ja Turussa.