Tänään alkaa residenssini viimeinen viikko! Juuri tällä hetkellä tekstejä on kasassa 87 eli 13 runoa vielä puuttuu. Lähellä ollaan mutta vielä on matkaa.

Kuvat odottavat koneellani kymmenen kuvan sarjoissa. Ensin olin ajatellut sarjoittaa kuvat niiden ottopäivämäärien mukaiseen järjestykseen mutta lopulta se ei tuntunutkaan mielekkäältä. Ei ole väliä, otinko kuvan kesäkuun alussa vai heinäkuun lopussa. Ajan merkitys kasvoi vasta kesän kuvaamisen ja marraskuun kirjoittamisen välisessä hiljaisuudessa. Sarjoista olisi saattanut tulla aiheidensa ja värisävyjensä vuoksi sekavia, kuvasinhan eri vuorokaudenaikoina sekä ulkona että sisällä. Päädyin siihen, että annoin valittujen kuvien itse etsiä kaltaisensa. Näin syntyi 10 omannäköistään sarjaa, jossa kuvien kesken on sekä sopiva selkeys että jännite. Sarjat nimesin näin:

Scarlet Red

Shell Pink

Bottle Green

Magenta Pain(t)

Canary Yellow

Nude

Jam Red

Midnight Blue

Chinese Red

Dead Red

Houkutteleeko jokin sarja erityisesti nimensä perusteella?

Kun lopullisessa työssä julkaistaan 100 kuvaa, on selvä, että puhelimeni on täynnä myös sellaisia kuvia, jotka joudun hylkäämään. Kerron nyt jotakin niistä.

Alkukesän kuuma päivä. Näen jo kaukaa hattupäisen tytön tai naisen, jonka punaiset hiukset palavat ilmassa. Etäältä näyttää siltä, että hän kävelee paljain jaloin. Matkalaukku kädessä. Mistä hän on tulossa tai minne menossa? Selkäni takana torilla on italialaisia juustonmyyjiä, saippuoita, nahkalaukkuja, tiriseviä lättyjä. On niin lämmintä, että ilma väreilee ja tuoksut kieppuvat kuin sarjakuviin piirretyt valkoiset kiemurat ilmassa. Yritän nostaa kännykän kuvausasentoon niin, ettei punatukkainen huomaa. Hentoinen kesätuuli tarttuu hatun lieriin, painan kuvausnappia ja oikealta kuvaan ajaa nainen punaisella polkupyörällä. Kuvassa on ihana liike ja katukuvauksen onnistunut asetelma: punaisen värin toistuminen. Harmi vain, että kuva on neljäs sinä päivänä ottamani kuva. Päivän sääntö on: tänään julkaistavaksi kelpaa päivän viides kuva. Ei jatkoon siis. Kiroan ja nappaan ihan hyvän kuvan muutaman tunnin kuluttua mutta se ei ole tämä.

Annikin Runofestivaalilla Tampereella kuvaan rappusilla istuvan nuoren parin. En kirjoita nuorenparin, sillä heidän suhteensa laatu ei ole tiedossani, en tunne heitä. Ensin he keskustelevat mutta jäävät sitten vain katsomaan toisiaan, keskustelu jatkuu sanoitta. Tunnelma on tiivis, siinä on paljon kerroksia. Taustalla näkyvässä tiiliseinissä on myös kerroksellisuutta ja kaivan sitä vielä vähän enemmän näkyviin kuvanmuokkauksella. Miten paljon puhuva seinä! Tiilet limittäin, vähän kohoavina ja syvemmälle työntyvinä, lohkeamia ja sileitä kohtia, tummentumia, jotka eivät enää lähde pois. Kuin sanoja ihmisten välillä. Ehkä ihana kesäinen ilma ja runofestivaalit saavat minut niin hyvälle tuulelle, että haluan nähdä kesäillassa istuvan parin välillä romantiikkaa. Saattavathan he keskustella lähikaupan kauramaidon hinnannousustakin. Pidän kuvasta mutta sarja, johon se väriensä puolesta sopisi, täyttyy lopulta muista kuvista ja he putoavat takaisin omaan kesäiltaansa.

Ote kesän työpäiväkirjastani: "Otan paljon kauniita kuvia, jotka hylkään. Pohdin, etten osaa niiden kautta ohjata katsojaa oikeille raiteille, välittää tahtomaani viestiä. Minkälainen pysyvä merkitysydin kuvassa voi olla, että se olisi tulkittavissa samoin katsojasta riippumatta, jos kuitenkin ajatellaan, että kukin katsoo kuvaa eri tavalla, eri lähtökohdista? Minkälainen rooli valokuvalla on suhteessa todellisuuteen? Minä kuvaajana teen päätöksen, mitä ja miten todellisuutta kuvaan, mutta kuva ei välttämättä paljasta valintojani.

Kuvatessa teen tulkinnan todellisuudesta. Kuinka paljon heijastan kuvaan omia tunnetilojani? Millainen on kuvan kieli verrattuna runon kieleen? Onko kuvalla lainkaan kieltä - sellaisena kuin kielen ymmärrämme? Kuinka paljon kuvaan tallentuu tietoa, joka on enemmän tunne tai aavistus kuin selkeä havainto? Kuinka paljon sellaista, jota ei voi sanallistaa? Syntyykö kuvan merkitys kuvaushetkellä vai vasta kuvaa katsoessani?

Entä jos mitään pysyvää tulkintaa ei olekaan? Joka kerran, kun joku katsoo kuvaa (ensimmäisen kerran), kuva saa uuden tulkinnan. Kuva on muuttumaton mutta tulkinta muuttuu sekä katsojan, viitekehyksen, kulttuurisen ympäristön, kuvan nimeämisen että katsojan ja kuvan vuorovaikutuksen vuoksi: kuva puhuu. Katsoja ja kuva puhuvat vuorovaikutuksessa enkä minä ole enää osa sitä keskustelua."

Pieni ajatus edelliseen kesäpäiväkirjan merkintään nyt: Kuva, joka julkaistaan sanomalehdessä osana uutista, on eri kuva kuin jos se julkaistaan osana taideteosta. Valokuva tarvitsee ympärilleen merkitysympäristön, joka ohjaa kuvan tulkintaa. Kuvan nimeäminen nimellä tai runolla sitoo kuvan osaksi taidekenttää.

Kesällä luin Roland Barthesin (1915 – 1980, ranskalainen kirjallisuudentutkija ja semiootikko) ajatuksia denotaatiosta ja konnotaatiosta. Barthesin mukaan jokaisella kuvalla on ilmisisältö. Se tarkoittaa kuvan varsinaista sisältöä: sitä, mitä kuvassa on. Jos kuvassa on musta koira, se on musta koira. Konnotaatio muodostuu tulkinnan kautta, kun katsoja liittää kuvaan subjektiivisia tuntemuksiaan tai kulttuurisia arvojaan. Kuvan musta koira voi muuttua vaikkapa masennuksen kuvaksi.

Tässä postauksessa olevia kuvia ei siis nähdä lopullisessa työssä. Puhutteleeko jokin kuva? Mitä mielleyhtymiä se tuo tai millaisen runon sinä olisit siitä kirjoittanut?

Viime päivinä virtuaaliresidenssini on matkustanut pitkänmatkan bussissa ja junissa, vieraillut Tampereen Tarinatehtaalla, ollut mukanani Pirkkalaiskirjailijoiden kuukausikokouksessa, Helsingissä Suomen Kirjailijaliiton syyskokouksessa sekä Tampereella Kädentaitomessuilla. Olen ollut kaikissa paikoissa kirjoittavassa tilassa, vaikka olen toki hoitanut myös muita velvollisuuksia. Kirjoittavassa tilassa viipyily tarkoittaa itselleni tietoista päätöstä olla havainnoiva, avoin, työtätekevä ja vastaanottavainen, vähän kuin opaskoira, kun sille pukee työvaljaat.

Kesän muistot alkavat yhä vahvemmin sekoittua marraskuiseen hämärään. En ole enää varma, mikä ajatukseni on peräisin mistäkin ajasta. Olen käynyt yhä uudelleen läpi punaisen erilaisia muotoja, aggressiivisuutta, välttämättömyyttä ja melankoliaa. Olen oppinut, että värit ovat vuorovaikutuksessa keskenään eikä väriä voi havaita sellaisenaan, vaan sama väri voi näyttää väriympäristöstä johtuen erilaiselta. Olen varma, että punainen on huomattavasti punaisempi marraskuun hämärässä kuin kesän kirkkaudessa. Sen näkee myös kuvasarjojeni erilaisuudesta. Siinä missä One Hundred Red Things In Summer 2018 –sarjan joissakin kuvissa punainen on lähes kadonnut, #jotainpunaistamyösmarraskuussa suorastaan pursuaa kirkasta punaista.

Ruusunpunainen, amarantti, viktorianpunainen, venetsianpunainen, kobolttipunainen, milling red, mönjä, sinooperi, turkinpunainen, ultramarine red. Tiesitkö, että lapselle annetuista värikynistä ensimmäisenä kuluu loppuun punainen? Tai että egyptissä punainen oli kuoleman väri, kuollessaan ihminen ”muuttui punaiseksi”? Kiinassa punainen kuvaa onnea ja Euroopassa punaiseen ovat pukeutuneet niin sotilaat kuin aristokraatit. Myös Jeesuksen opetuslapsista Johanneksen vaate on yleensä maalauksissa punainen kuvaamassa erityisen läheistä suhdetta. Mitä enemmän kaivelen, sen kummallisempiin faktoihin törmään. Punaisen sävyistä itselleni läheisimmäksi on kuoriutunut väri, jota voisin määritellä tomaatinpunaiseksi. Suhteessani punaiseen väriin olen siirtynyt välinpitämättömyyden tilasta kiinnostuksen kautta ihastumisen tilaan. Käytän sanaa tila, sillä väristä on tullut paikka, jossa olla.

Värien erottelukyky sijaitsee aivojemme limbisessä järjestelmässä, joka säätelee mm. tunteita. Voidaanko väreillä myös manipuloida? Hyvin luultavasti kyllä. Jo 70-luvulla vaaleanpunaisia eristyssellejä käytettiin aggressiivisten vankien rauhoittamiseen Amerikassa. Ei ole sattumaa, että ravintoloissa käytetään paljon punaista, sillä punaisen on todettu nostavan ruokahalua. Tutkijat toteavat, että ihminen reagoi esineen väriin vahvemmin kuin muotoon, mutta enemmän kuin väri itsessään, vaikuttaa reaktioihimme kuitenkin värin tummuus- tai vaaleusaste.

(Kuva haluaa kellahtaa kyljelleen, vaikka sen pitäisi olla pystyssä. Olkoon sitten näin)

Samalla kun yhä pohdin punaisia ajatuksiani, jossakin toisaalla Teemu Tuovinen tekee omaa työtään kuvien ja runojen saattamiseksi pelilliseen muotoon. Lopullinen ulkoasu nytkähtää aina pala kerrallaan eteenpäin ja viimeisin näkemäni versio kuvien ja tekstien sijoittelusta näyttää jo todella hienolta! Minulla on nyt kasassa 69 tekstiä, joten olen yhä omassa aikataulussani. Löysäilyyn ei toki ole varaa mutta välillä on tehtävä muutakin, jotta jaksaa keskittyä kirjoittamiseen. Voi vaikka karata messuille.

Olin eilen Kädentaitojen messuilla Tampereella. Hämmästelin sitä valtaisaa määrää lahjakkaita ihmisiä, joiden tuotteita oli myynnissä: koruja kaikista kuviteltavista olevista materiaaleista, opaskirjoja kädentaidoista, saviastioita, puukkoja, käsinvärjättyjä lankoja, käsilaukkuja, mekkoja, mielikuvituksellisia askartelutarvikkeita, lammasta, poroa, hirveä, pellavaa, puuvillaa, alpakkaa. Ihmisiä tungokseen asti, yli 50 000 kävijää! Se kertoo, että käden taidot, ajattelun taidot ja luovuus ovat yhä merkityksellisiä ja arvostettuja, vaikka voimme ostaa kaiken myös valmiina.

Messuilla Suomalaisen Kirjakaupan Jääskeläisen Sari antoi minulle punaisen Ecoline Brus Pen –sivellinkynän testattavaksi ja totesi, että tämähän sopii, kun sinulla on se punainen projekti menossa. Tuntui mukavalta, että kirjallisella kentällä projekti on pantu merkille. Kuulin, että myös täällä työpäiväkirjassa on käynyt kovasti vieraita. Jättäkää vain rohkeasti kysymyksiä ja kommentteja, jos se tuntuu hyvältä! Ja oikein mukavaa minkä tahansa väristä päivää sinulle. Minä sukellan takaisin punaiseeni.

Ostin muuten messuilta vähän lankaa. Helppo arvata, minkä väristä ;)

Kuvassa olen kirjoittamassa Tampereen Tarinatehtaalla. Alhaalla oikealla ahkera assistentti.

Yksi tämän projektin hienoimpia asioita on ollut se, että sain projektille oman logon, kuten aiemmatkin virtuaaliresidenssiläiset. Logon suunnitteli Lauri Hei. Sain valittavakseni useita erilaisia vaihtoehtoja ja alkuun valinta oli vaikea. Oli liian monta hienoa logoa, joihin koin yhteyttä. Kun lopulta osasin tehdä päätöksen, olin iloinen ja varma, että päätös oli oikea. Vahva punainen ja upea ja ytimekäs ilme, eikö?

Koska olen kesän alusta lähtien leikkinyt valokuvilla, tahdoin altistaa myös logon erilaisille katselutavoille. Monistin logoa, kunnes se ikään kuin katosi itseensä:

Seuraavaksi päätin ”polttaa” logon. Ensin siitä tuli tällainen:

Sitten tällainen:

Olen projektin aikana huomannut, että punaisessa on minulle aina mukana jotakin mustaa. Tätä on vaikea selittää. Kun näen punaisen asian, näen sen syvyydessä mustaa. Näin ei väriopillisesti ole, tämä on puhtaasti tunnekysymys. Ehkä se on opittua? Olen nähnyt tämän yhdistelmän niin monta kertaa, että näen sen, vaikka sitä ei ole? Ajatelkaa: lenkkareita, urheilujoukkueita, koruja, reppuja, autonpenkkejä, Minni Hiirtä, Coca Colaa (Zero), lippiksiä, työtuoleja, ajokypäriä, alusvaatteita, toimistotarvikkeita, silmälasinkehyksiä, lompakoita, jopa täysin mustalla mustajoutsenella on punainen nokka!

Logo muuttui lähes mustaksi niin kuin joskus muuttuu joku asia, jonka tahtoisi muistaa, mutta ei onnistu palauttamaan sitä mieleensä. Onko kadonnut kohde muistissasi musta vai värittömän vaalea kuin haihtunut tai valoa hohtava aukko? Minulle se on musta.

Lauri Heille kiitos, että sain leikkiä logolla!

Kesän kuvausten jälkeen päätin kuvata vielä marraskuussa pienen sisarussarjan One Hundred Red Things In Summer 2018 -sarjalle. Tällä kertaa kuvia tulisi 30 ja ottaisin yhden kuvan jokaisena marraskuun päivänä samalla kun työstän sadan kuvan sarjan runoja. Tähän kuvasarjaan en käytä mitään rajoittavia sääntöjä. Punainen saa nyt hehkua juuri sellaisena kuin se on, sellaisena kuin sen varsinaisen projektini jälkeen olen alkanut nähdä. Näette kuvassa minutkin, ylläni on punainen mekko. Jep! Kesän loppupuolella elämääni alkoi ihan varkain ilmestyä punaisia asioita ja esineitä. Nyt tahdon niitä lähelleni jo ihan tarkoituksella. Koen saavani punaisesta voimaa ja turvallisuutta. Siitä on tullut hyvä ystävä. Tätä pikkusarjaa voit seurata Instagrammissa: #jotainpunaistamyösmarraskuussa, ja sitten marraskuun lopulla verrata kesän aikana ottamiini kuviin. Muutos on melkoinen! Tässä koontikuvana 12 ensimmäistä kuvaa:

Olen hidas ajattelija. Ajatusteni välissä pitää olla paljon tyhjää tilaa, yksityisyyttä, yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Runo asuu väleissä, aikaan piilotetuissa tyhjiöissä, jotka avautuvat vain kun on riittävän kauan hiljaa. Tunnen, miten aivoni kihisevät, kun vaadin niitä tuottamaan aina vain lisää tekstiä, heräilen öisin säkeisiin, jotka katoavat ennen kuin saan rivit ylös. Tekstien ja niiden julkaisun väliin jää hyvin lyhyt haudutteluaika. Vähän kuin yrittäisi tehdä pataruokaa pikapaistamalla wokissa mureutumista vaativan lihan. Tämä on puhdas toteamus, huomio. Ei lainkaan valitus. Tunnustelen ruumiillani, miltä sadan runon vaatimus tuntuu. Se on paino ja paine, joka liikkuu minussa hengitykseni tahtiin.

(Kuva työhuoneeltani. Isoon ruutuun avaan kuvia, pienellä koneella kirjoitan. )

Pohdin alkukesästä, miten saisin kuvien ottohetken tunnelmasta kiinni nyt marraskuussa, kun tarkoitus on kirjoittaa kuviin runot. Kun kirjoitan, kirjoitan aina hiljaisuudessa. Työhuoneessani ei ole radio auki enkä kuuntele musiikkia. Seuranani ovat vain vanhan talon äänet, rasahdukset ja huokaukset, ja kissantassujen tömähdykset sekä satunnaiset naukaisut, kun kissat keskustelevat keskenään tai huomauttavat minulle, että olisi aika saada huomiota. Tällä kertaa päätin ottaa avukseni musiikin. Valitsin artistin ja kuuntelin samaa musiikkia pitkin kesää. Nyt kun laitan musiikin soimaan, valahdan välittömästi kuumanhikisiin kesäöihin.

Soitan musiikkia lujaa. Se avaa minussa väyliä. Se palauttaa tuoksuja ja tunteita ja tunnelmia. Muistan hellekesän kuumuuden tuoksun. Sen, miten kaikki tuoksut kiehuivat kesän kattilassa. Ihon, jota oli paljaana niin paljon kuin tilanne antoi myöten. Tuulen silityksen paljaalla iholla. Pienten kivien ratinan kengän alla. Kissan, joka käveli paljaiden reisien yli ja sillä oli kylmät pikkuruiset anturat kuin merenpohjasta nostetun simpukan helmet reisilläni. Mutta muistanko oikein?

Kaikki, mitä olen nähnyt ja kokenut, on ruumiissani. Muisti on tuntemista. Joku, joka olin kesällä, on tallentanut ruumiiseeni kuvia, jotta minä, joka olen nyt, voisin tutkia niitä. Onko minussa ja hetkessä, jota haluan muistaa, sama rytmi? Onnistunko siirtämään rytmin runoihin? Kirjoitan kokemuksistani. Kirjoitan ja koen kirjoituksen. Kirjoitan uudelleen koska kokemus törmää minuun: minä kirjoitan ja luen, syntyy kaiken aikaa uusi kokemus. Se, mitä tahdon sanoa, on jossakin minun ja runon välisellä törmäyskentällä. Tiedän enemmän nyt kuin tiesin kesällä. Mihin kohtaan tieto sijoittuu? Kesän kokemukset avautuvat, kun yhdistän niihin tätä hetkeä. Kuvittelen kesän tähän. Kirjoitan kuvitelmasta. Kesä on poissa. Nämä ajatukset tulevat hetkestä, joka on poissa mutta johon liitän tämän päivän arvoja. Muistan jonkun toisen minän ajatuksia. Tunnen ihollani, miten kuumasti aurinko poltti tuon toisen päälakea hänen istuessaan puutarhassa. Muistan ja unohdan ja muistan. Ei ole mitään unohdettavaa, ellei ensin muista. Tällainen hyrrä pyörii päässäni, kun aloitan päivää numero 12.

Tänään ajattelin kirjoittaa hiljaisuudessa, mutta kun sammutan musiikin, pääni soi kuin radio.

Nyt on virtuaaliresidenssini seitsemäs päivä. Olen pysynyt aikataulussani hyvin, valmiita tekstejä on suunnitelmani mukainen määrä. Työhuoneeni on seilannut Tampereen ja Turun väliä, kun olen ollut esiintymässä Turun runoviikoilla. Matkustamisen paras puoli ovat hetket, kun ei ole enää täällä eikä vielä siellä vaan junassa jossakin kahden ulottuvuuden välillä, ikään kuin ei-maailmassa eikä kenenkään tavoitettavissa. Useat tekstini ovat syntyneet junissa.

Aloitin kuvaamisen ensimmäinen päivä kesäkuuta. Päätin toteuttaa projektin, vaikka sen tulevaisuudesta ei silloin ollut vielä varmuutta (residenssi varmistui vasta elokuun lopulla). Pidän epävarmuuden tunteesta. Siitä että olen tyhjän päällä. Jos projektillani olisi tässä vaiheessa ollut rahoitus ja tulevaisuus, se olisi tuntunut ostetulta työltä, olisin kuvannut, koska minulla olisi ollut velvollisuus ja vastuu. Kokeilin tällaista ajatusta. En ostanut sitä. Epävarmuus on raskasta. On riski lähteä toteuttamaan sellaisia visioita, jotka poikkeavat totutusta. Miksi en voisi vain kiltisti kirjoittaa seuraavaa runokokoelmaa tai romaania, miksi pitää kokeilla ja tehdä epäkaupallisia ratkaisuja? Siksi, että on pakko, siksi että mantra One Hundred Red Things alkoi soida päässäni eikä se loppuisi millään muulla keinoin, kun tekemällä ajatus todeksi, näkyväksi. Sitä on taide.

Ensimmäinen kuvani oli lähikuva apposelleen auenneesta tulppaanista. Sen katsojaa kohti roikkuva terälehti näytti laskusillalta. Sitä pitkin voisi kipitellä pieniä sitkeitä muurahaisia tulppaanin saliin ja tuuli nostaisi niiden jälkeen sillan takaisin linnan muureja vasten. Tulppaanin punainen väri oli niin punainen, että hohde oli muovimainen, epätodellinen.

Kuvasin eri kaupungeissa, usein julkisissa tiloissa. Aluksi kuvaaminen tuntui kiusalliselta. Miten kuvata huomaamattomasti? Saako kaupassa kuvata? Saako lasta, kerjäläistä, suutelevaa paria kuvata? Moni tilanne, josta olisin halunnut kuvan, oli ohi ennen kuin sain kaivettua puhelimen ja avattua kamerasovelluksen. Toisaalta puhelimen akku ei kestänyt jatkuvaa kuvausvalmiudessa oloa. Varsinaista kameraa en halunnut käyttää, sillä se olisi liian välinemäinen minun ja kohteen välissä.

Ymmärsin, että joudun tyytymään suhteellisen kaukaa otettuihin kuviin. On mahdotonta ottaa lähikuva salaa. Vai onko? Kesän aikana kehittelin kuvaamisesta pienen näytelmän. Olin ensin puhuvinani puhelimessa ja sitten nostin puhelimen kasvojeni eteen kohti kohdetta ja tein ilmeen, jolla sanoin, että mitä hittoa, puhelu katkesi, puhelin ei toimi. Naputin närkästyneen oloisena puhelimen ruutua ja olin aloittavinani puhelun uudelleen. Pienen näytelmäni ansiosta ja aikana sain napattua kuvia huomattavasti lähempää kuin aikaisemmin.

Pohdin, millaisilla punaisilla asioilla tulisi olemaan projektin kannalta merkitystä? Riittäisikö, että kuvan kohde olisi punainen vai pitäisikö kuvaan saada jotakin nyrjähtänyttä, poikkeavaa, hauskaa, erikoista? Mikä on oleellista: punaisen värin aiheuttama tunne (ilahtuminen, että jokin todella on nimenomaan punaista, lähes automaattinen arvioinnintarve: pidänkö tästä punaisen sävystä? kateus: mistä tuo on voinut löytää noin kauniin punaisen laukun?!, kaipaus: tuo punainen on lapsuuteni nallenpunainen, oivallus: minä ymmärrän tuota punaista, se tuntuu sydämessäni asti jne.) vai dokumentointi: nämä kaikki asiat olen nähnyt punaisena, nimenomaan punaisena? Saisinko kuvaan vangittua ajatuksen, joka kuvatessa heräsi? Miten muistaisin sen monen kuukauden jälkeen? Ajatukset olivat tuolloin vielä melkoisen jäsentymättömiä. Tarkasta työsuunnitelmastani huolimatta en oikein itsekkään ollut täysin varma, miten projekti etenisi.

Ensimmäisen viikon kuvasin innostuneena. Uutuudenviehätys. Projektin lumo. Hämmästys: voiko punaista todella olla näin paljon? Miten en ollut huomannut sitä aiemmin? Mihin tahansa menin, en koskaan ollut tilassa, jossa en nähnyt jotakin punaista. Oliko muita värejä yhtä paljon? Oliko kaikkialla myös vihreää?

Aluksi en tuntenut punaista. Vierastin sitä. Katsoin kaukaa. En halunnut mitään punaista kovin lähelle, ei mitään iholle. Punainen vaate olisi ollut, sallikaa laiha vertaus, todellakin punainen vaate, sillä en ole oikein koskaan innostunut värikkäistä väreistä. Luin punaisen värin historiaa. Tutkin värioppia. Pohdin, onko vaaleanpunainen punainen, missä menee raja? Sitten punainen alkoi kadota... mutta siitä kerron toisella kertaa.

Nyt olen junassa ja näen kauniisti niiaavan punaisen ladon, painan yhä tottumuksesta kännykkäkameran kuvausnappia mutta kuvaan piirtyy pelkkä musta metsänreuna, aurinko vierii linssiä karkuun suoraan junan keulan eteen ja jää säde säteeltä Pendolinon jyskeen alle.